Havaintoja Trivandrumista

Tanaan on touhuttu oikein urakalla. Viime oinen hotelli ei ollut oikea valinta: oli paljon itikoita ja molya sen aiemmin mainitun lian lisaksi. Lahdimme jo klo 7 jalkeen kavelemaan ja etsimaan uutta kotia. Loysimme lopulta ihan kohtuuhintaisen ja siistin.

Tassa lahella on huippuhotellin nakoinen paikka. Valtavasti vartijoita, hieno sisaantuloaula ja sisalla ilmastointi jne. Kavimme kysymassa eilen huoneen hintaa, se oli 3000 rupiaa. Se tuntui meista ihan kauhean kalliilta ja vetaydyimme takavasemmalle. Huvitti jalkeen pain, kun tajusimme, etta sehan oli noin Cumuluksen hintatasoa (n. 60 euroa). Tana aamuna menimme Minnan toiveesta sinne kuitenkin aamiaiselle. Kone-merkkinen puhuva hissi ja hissipoika saattelivat meidat hotellin ylakerroksiin. Siella tarjoilu pelasi ensi alkuun hyvin, mutta sitten (siellakin) iski jokin neukkumentaliteetti paalle. Olimme valinneet amerikkalaisen aamiaisen. Ei se ollut niin valtava kuin voisi kuvitella: mehua, kahvia, munaa jollakin tavalla ja leipaa. Leipakorissa oli tasan kaksi paahtoleipaa. Pyysimme kolme kertaa ja eri ihmisilta lisaa leipaa. No, sitten tajusimme, etta tahan annokseen ei yksinkertaisesti kuulunut kuin yksi pala. Mutta sita henkilokunta ei tietenkaan voinut sanoa.

Kommunikointi on meista taalla Keralassa selvasti vaikeampaa kuin Goalla. Tama koskee etenkin naita kahta meidan viimeisinta paikkaa (Varkala ja Trivandrum). Kielitaito on heikompaa ja kommunistinen hallinto lienee aiheuttanut taalla hitautta ja neukkumaisia tapoja.

Aamupalan ja hotellin vaihdon jalkeen seurasi vauhdikas riksamatka elainpuistoon. Taalla Intiassa on huomattavissa sellainen seikka, etta ihmiset eivat osaa lukea karttaa. He mieluummin selvittavat jonkin paikan sijainnin kyselemalla muilta. Kartan luku vaatii tietysti harjaantuneisuutta, mutta hassulta tuntuu, etta oman paikkakunnan karttakin on niin vieras. Minna yrittaa aina sitkeasti esitella kartan avulla, missa olemme ja mihin pitaisi paasta. Pari ensimmaista riksakuskia ei tuntunut tietavan, missa elainpuisto on. Tosiasiassa se on ihan keskeisella paikalla taalla.

Elainpuistossa lampsimme pari tuntia. Uusia elaintuttavuuksia olivat kaimaanit ja alligaattorit. Myos tiilkereista yksi oli hereilla, vaikka oli keskipaiva. Naimme puissa valtavia maaria todella isoja lepakoita nukkumassa. Tietenkaan emme voineet valttya uteliailta kyselyilta, etenkin parikymppiset pojat ovat kovia juttelemaan. Puiston vieressa oli museo ja taidegalleria.

Taman jalkeen aloimme etsia teknologia- ja tiedemuseota, Jaskan toiveen mukaisesti. Meilla oli jalleen aikamoinen haaste edessamme. Neuvoja sateli sinne ja tuonne ja matkat vaihtelivat. Paatimme kuitenkin etsiytya sinne jalkaisin. Tien ylitykset ovat taman kokoisessa kaupungissa jo aikamoinen extreme-laji. Valilla pitaa vaan alistua siihen, ettei yksinkertaisesti paase yli ja jatkaa samaa puolta. Monien mutkien jalkeen loysimme museon.

Jaska odotti nakevansa paljon erilaisia, ennen nakemattomia teknisia vempeleita. Museo osoittautui jalleen eraanlaiseksi neukkulandiaksi. Esilla oli haalistuneita, rahjaisia kuvatauluja mm. raketeista. Toisessa huoneessa oli vanhaa materiaalia, joka olisi voinut olla ammattikoulun tyosalista 70-luvulta. Jaska perehdytti niiden avulla Minnalle, kuinka kytkin tai jarrut, tai vaikkapa diesel-moottori toimii. Taman jalkeen saavuimme elektroniikka- ja tietokonesaleihin. Kaksi nuorta naista seurasi koko ajan meidan perassamme. Sahkohuoneissa Jaska paasi painelemaan nappeja ja saattoi seurata, kuinka sahkovempaimet toimivat.

Salit osoittautuivat sopiviksi vaikkapa alakoululaisille. Selvisimme naista saleista ulos. Mutta siella meidat tempaistiin toiseen rakennukseen. Eikos siihen sitten lyottaytynyt tyontekija oppaaksi. Nuori mies hanen lisakseen seurasi meita. Mies halusi kertoa Jaskalle yksityiskohtaisesti taulujen ja vempeleiden taustoja. Ulkoa Jaska loysi vahan enemman hanta kiinnostavia juttuja, mm. solar power boxin. Sen avulla keitetaan vetta auringon voimalla. Boxit olivat matkalaukun kokoisia ja osittain rikki. Jaskalle kerrottiin, etta kyseisia laatikoita valmistaa valtion laitos ja niita ei valitettavasti saa ostettua Trivandrumista.

Eilen kavimme kunnallisessa kasityolaisten paikassa. Siella oli varsinainen kuvio maksamisen kanssa. Ensi valitset tuotteen myyjalta. Sen jalkeen han meni kertomaan asian miehelle, joka tulosti tietokoneprintin. Taman jalkeen asiakas meni kassan luon lapun kanssa. Silla aikaa neljas mies pakkasi tuotteen. Minna osti 4 euron arvoisen sillkihuivin ja Jaska parin euron hamekankaan. Meidan molempien piti kayda tama pitkallinen maksuoperaatio, johon osallistui nelja henkiloa. Tyollistava vaikutus, you know. Mutta tamakin muistutti taas meita naapurimaastamme....

Nyt lahdemme kampille lepaamaan. Huomenna on tarkoitus lahtea Intian etelakarkeen, Cape Comoriniin junalla.